Nettisivustolla jota hallinnoi TV7:sta tuttu teologian tohtori, Savonlinnan kirkkoherra Sammeli Juntunen, nimimerkki Amalia avasi 1.2.2013 keskustelun aiheesta ”Jumalan nimi”. Amalia oli kiinnittänyt huomionsa Jumalan nimestä sanomalehdessä käytävään keskusteluun ja halusi asiasta tarkempaa tietoa.
 
Jo seuraavan keskustelijan toimesta viestiketju siirtyi sivuraiteelle jonne myös kirkkoherra Sammeli Juntunen, nöyrän paimenen tavoin, seurasi laumaansa.
Niinpä Amalia myöhemmin 12.2. joutui toteamaan, että kirjoitukset eivät mitenkään käsittele hänen aloittamansa viestiketjun AIHETTA.
Vielä yli vuotta myöhemminkään 14.2.2014 kirkkoherra Sammeli Juntunen ei ollut viestiketjussa tehnyt elettäkään selvittääkseen ”Jumalan nimeä” Amalialle ja muille lampailleen.
Myöhemmin Sammeli Juntusen kotisivun Keskustelupalsta-välilehden sisältö näyttää olevan tyhjennetty tai ainakin sinne pääsy on estetty.
Olisin toivonut, että tiedonjanoisia varten Sammeli Juntunen laittaisi sivustolleen linkin tälle www.rippikoulu.info/jumala.html -sivulle, mutta ainakaan 29.9.2016 mennessä toiveeni ei vielä ole toteutunut.
Jos nimeen liittyvä tieto on tosiaan noin salaista, niin raapaistaanpa tuossa alempana asiasta nyt edes vähän pintaa.
Kirkkoherra Sammeli Juntunen saa jatkaa siitä sitten paremmalla ajalla.
Jos sinulle alettaisiin puhua Jumalan pojasta, ketä arvelisit tarkoitettavan? Arvattavasti Jeesusta.
Jobin kirjassa kuitenkin kerrotaan näin: ”Eräänä päivänä Jumalan POJAT tulivat koolle ja asettuivat Herran eteen”. Luojalla oli siis USEITA poikia. Jobin kirjan kirjoittaja jatkaa: ”Myös Saatana oli heidän joukossaan” (Job. 1: 6).
Matteus puolestaan kirjoittaa: ”Paholainen, joka kylvi rikkaviljaa, on Saatana” (Matt. 13: 39). Se henkipersoona josta sittemmin tuli luojamme päävastustaja, oli alun perin siis ”Jumalan poika” – yksi heistä.
Toki myös Jeesus on ”Jumalan poika” ja hän kykenikin Saatanaa paremmin toteuttamaan taivaallisen isänsä tahdon, sillä taivaista kuului ääni: "Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt" (Matt. 3: 17).
Esimerkki valottaa sitä, että pelkän yleiskäsitteen ”Jumalan poika” käyttö voi aiheuttaa sekaannusta.
Selvempää on käyttää kustakin Jumalan pojasta hänen omaa henkilökohtaista persoonanimeään, kuten Jeesus tai Saatana.
Raamatussa jumala-sanaa käytetään monien erillisten persoonien yhteydessä: Mahtavia miehiä, tuomareita, sanottiin ”jumaliksi” (Ps. 82: 1-6), Mooses toimi eräässä tilanteessa ”jumalana” (2. Moos. 4: 16), Tuomas kutsui Jeesusta ”jumalakseen” (Joh. 20: 28), Maltan (ent. Melite) saarella Paavalin arveltiin olevan jumala (Apt. 28: 6), taivaan ja maan luoja on Jumala (1. Moos. 1: 1) ja hänen päävastustajakseen noussut Saatana on ”tämän maailman jumala” (2. Kor. 4: 4).
Niinpä apostoli Paavalikin totesi, että ON LUKUISIA JUMALIKSI KUTSUTTUJA joko taivaassa tai maan päällä (1. Kor. 8: 5).
Koska Raamattu käyttää monesta eri tahosta yleisnimeä ”jumala”, sekaannuksen välttämiseksi kaikilla jumalillakin on syytä olla OMA HENKILÖKOHTAINEN PERSOONANIMI, jolla hänet tunnemme – aivan kuten meillä ihmisilläkin.
Asia askarrutti aikoinaan myös Moosesta ja sai hänet tiedustelemaan luojalta: "Katso, kun minä menen israelilaisten luo ja sanon heille: 'Teidän isienne Jumala on lähettänyt minut teidän luoksenne', ja kun he kysyvät minulta: 'MIKÄ HÄNEN NIMENSÄ ON?' niin MITÄ minä heille VASTAAN?" (2. Moos. 3: 13).
Luoja puhui Moosekselle: ”minä olen ilmestynyt Aabrahamille, Iisakille ja Jaakobille 'Jumalana Kaikkivaltiaana', mutta nimelläni 'HERRA' en minä ole tehnyt itseäni heille tunnetuksi” (2. Moos. 6: 2-3).
Luoja sanoi myös: "Sano israelilaisille näin: HERRA, teidän isienne Jumala, Aabrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala, lähetti minut teidän luoksenne; TÄMÄ ON MINUN NIMENI IANKAIKKISESTI, ja NÄIN MINUA KUTSUTTAKOON SUKUPOLVESTA SUKUPOLVEEN" (2. Moos. 3: 15).
 
Suomenkielistä tekstiä kirjoitettaessa merkitään sekä konsonantit (d, g, h, j, k, l, m, n, p, r, s, t, v), että vokaalit (a, e, i, o, u, y, ä, ö).
MUINAIShepreaa kirjoitettaessa vokaaleja ei merkitty, joten sanojen kirjaimista osa puuttuu.
Tekstiä lukevan täytyy siis tietää, mitkä vokaalit kuhunkin sanaan lisätään niitä luettaessa, että sanat osataan lausua oikein.
Kuten suomalaiset lukijat tietävät kirjainten ”vrt.” tarkoittavan ”vertaa”, myös israelilaiset lukiessaan osasivat lisätä konsonanttiryppäisiin kunkin sanan tarvitsemat vokaalit.
Niin kauan kuin muinaisheprea oli jokapäiväistä puhekieltä, tämä käytäntö ei aiheuttanut mitään ongelmaa.
 
Kuten noista kolmesta aiemmasta valokuvasta näemme, tuon nelikirjaimisen hepreankielisen יהוה -merkkijonon, niin sanotun TETRAGRAMMIN konsonantit, ovat NYKYheprean vokaalimerkeillä täydennettynä esillä monien kirkkojen rakenteissa – samoin myös messukasukoiden rintamuksissa.
 
Raamatun heprealaisissa kirjoituksissa (Vanha Testamentti) tetragrammi esiintyy lähes 7000 kertaa, mutta hepreaksi se ei kuitenkaan tarkoita ”herraa”.
Sen ymmärtäminen, että Raamatussasi on tetragrammin paikalla herra-sana, vaatii perehtymistä asiaan.
 
Luojan, eräs Mooseksen välityksellä antama ohje kuuluu: ”älä TURHAAN lausu Herran, sinun Jumalasi, NIMEÄ, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka hänen nimensä TURHAAN lausuu” (2. Moos. 20: 7).
Luojan persoonanimen lausumista EI kielletty – kiellettiin vain sen epäasiallinen käyttö. Emme me ihmisetkään pidä kaikista lempinimistämme tai nimemme liittämisestä meidän kannaltamme epäedulliseen asiayhteyteen.
Esimerkiksi, jos kutsuisimme Tuomo -nimistä ystäväämme "tumpelotuomoksi" tai "tumpputuomoksi", alati hänen itsensä kuullen käytettynä hän voisi kokea "lempinimensä" rasitteena.
Samoin, jos Sammeli Juntunen olisi sosiaalisen ympäristönsä puheissa jatkuvasti "mummelijantunen".
Muinaisiin israelilaisiin lienee iskenyt jonkinlainen taikauskoinen pelko tuota Jumalan persoonanimeä kohtaan, koska he ajan myötä eivät lausuneet sitä edes pyhiä kirjoituksia lukiessaan, vaan käyttivät sen kohdalla korvikeilmaisua ”adonai”, joka hepreaksi tarkoittaa ”herra”.
Kun tapa olla lausumatta luojan persoonanimeä oli jatkunut monien sukupolvien ajan ja muinaisheprean käyttö jokapäiväisenä puhekielenä väheni, ihmisillä ei ollut enää tietoa siitä, mitkä vokaalit tetragrammiin tulee lisätä, kun tuo nimi halutaan lausua.
Tästä johtuen emme myöskään me pysty kirjoittamaan sitä suomenkieliseen Raamattuun alkuperäisellä tavalla. Varmuudella tiedämme vain sen, että tuo hepreankielinen יהוה -merkkijono voidaan suomen kieleen translitteroida konsonanteilla HVHJ.
Suomenkielistä tekstiä luetaan vasemmalta oikealle, mutta hepreankielistä tekstiä päinvastaisesta suunnasta, eli oikealta vasemmalle.
Siksi heprealaisen tetragrammin konsonantit HVHJ täytyy suomenkielessä lukea käännetyssä järjestyksessä, JHVH.
Nuo siis ovat luojamme persoonanimen konsonantit, mutta vokaalit puuttuvat siitä.
Useat raamatunkääntäjät ovat korvanneet JHVH-tetragrammin kaikissa kohdissa, israelilaisten adonai -sanan käytöstä juontuvalla sanalla HERRA.
Tästä syystä luojan persoonanimeä on vaikeaa tai jopa mahdotonta löytää monista raamatunkäännöksistä.
Vallinneen käytännön vuoksi keskuudessamme voi elää henkilöitä jotka ovat vakuuttuneita siitä, ettei luojallamme ole nimeä, tai että sitä ei ainakaan kerrota Raamatussa.
Olet ehkä pannut merkille Raamattua lukiessasi, että joissain kohdissa ilmenee merkillistä herra-sanan toistoa.
Vuoden 1992 kirkkoraamatussa Psalmin 71, 5:s jae kuuluu näin: ”Sinä olet minun toivoni, Herra, Herra, minun turvani nuoruudesta asti”.
Esimerkiksi tässä kohdassa tulisi, arvonimen herra jälkeen, olla jälkimmäisen Herra-sanan tilalla luojamme persoonanimi, ILMAISTUNA VÄHINTÄÄNKIN tetragrammilla JHVH, eli näin: ”Sinä olet minun toivoni, Herra, JHVH, minun turvani nuoruudesta asti”.
Jotta tuon konsonanttijonon sijaan voisimme kutsua luojaamme ihan lausumiskelpoisella mielekkäällä nimellä, tulisi tietää siihen kuuluvat vokaalit.
Jotkut nykyiset oppineet ovat ehdottaneet muotoa ”Jahve”.
Sekin on vain yksi monista ehdotuksista, eikä kukaan voi olla varma senkään oikeellisuudesta.
Muinaiset heprealaiset kenties lausuivat luojansa persoonanimen tuohon tapaan, ehkä eivät – sitä ei tiedetä.
”BIBLIA, Se on: Coco Pyhä Ramattu Suomexi”, ensimmäinen suomenkielinen KOKONAINEN Raamattu vuodelta 1642, käyttää luojamme persoonanimestä sen latinankielistä muotoa ”Iehovah”.
Vuosien 1685, 1776 ja 1845 Raamatuissa persoonanimi on muodossa ”Jehovah” ja vuoden 1992 käännöksessä se on ”Jahve”.
 
Kuvaan on liitetty suorakaiteen muotoinen pala vuoden 1845 Raamatusta, sen rekisterin sivulta 32, jonka teksti nykysuomeksi kuuluu näin: ”Jumalan olennollinen ja oma nimi, jolla hän itsensä muista, jotka jumaliksi kutsutaan, erottaa, on se nimi Jehovah”.
Lisätäänpä JHVH-tetragrammiin vokaalit kummalla tavalla hyvänsä, JaHVeH tai JeHoVaH, puhekielessä jälkimmäinen H-kirjain liudentuu pois, eli se jätetään lausumatta.
Tämän seurauksena suomenkieliset kirjoitusasutkin ovat nykyään ilman sitä, eli Jahve ja Jehova.
Vuoden 1992 kirkkoraamatussa, sen Vanhan testamentin tekstissä, Jahve-sana näyttää esiintyvän 7 kertaa. Nämä kohdat ovat Toisen Mooseksen kirjan 3:15; 6:2; 6:3; 15:3; 33:19; 34:5 ja Jesajan 42:8.
Tuonkin käännöksen tekijät ovat hieman nuukailleet, koska luojamme persoonanimi tulisi kirjoittaa sinne noin 7000 kertaa.
Nimi tulisi vähintäänkin ilmaista tetragrammilla JHVH, mutta vielä selvempää tietenkin on käyttää nimestä jotain lausumiskelpoista tunnettua muotoa.
Juutalaiset oppineet, ajanlaskumme ensimmäisen vuosituhannen jälkipuoliskolla, keksivät piste- ja viivajärjestelmän, jolla konsonanttien ympärille tehtiin merkit edustamaan puuttuvia vokaaleita.
Tällä järjestelyllä turvattiin se, ettei heprean kielen lausuminen kokonaisuudessaan olisi päässyt unohtumaan.
Luojan persoonanimen kohdalle he useimmissa tapauksissa sijoittivat kuitenkin toiset vokaalimerkit muistuttamaan siitä, että sillä kohdalla lukijan tuli lausua Adonai.
Juutalaisten kehittämien korvikeilmausten käytön seurauksena muodostui tuossa vuoden 1642 Raamatussakin esiintyvä Iehovah -kirjoitusmuoto, josta kielen kehittyessä tuli Jehovah ja sittemmin nykyinen Jehova.
 
Tämän kirjoitustavan syntymisprosessin aiheuttamasta kritiikistä huolimatta, monet vanhat kolikot, hautakivet, patsaat ja tekstit kirkkorakennuksissa niin ulkomailla kuin Suomessakin todistavat, että Jehova on ollut satojen vuosien ajan kansainvälisesti hyväksytty luojamme persoonanimen kirjoitusmuoto.
 
Vuodelta 1604 olevan 1 markan kolikon klaavapuolen keskiössä on vaakatasossa oleva tetragrammi, hepreankielisin konsonantein merkittynä. Toiseksi uloimmalla tekstikehällä, kellosektorissa 1 - 3, on latinalaisin kirjaimin sana JEHOVA. Latinankielinen teksti suomeksi käännettynä on "Jehova minun lohdutukseni" (vrt. 2. Tess. 2: 16).
Tuo nimi on lanseerattu suomen kirjakieleen jo viimeistään 1600-luvulla ja se on kotiutunut sanastoomme niin, ettei sen asemaa ole syytä syrjäyttää oppineina itseään pitävien ihmisten tekemillä ARVAILUILLA.
 
Alla on kuva roomalaiskatolisen, 1500-luvulta olevan St. Martinskirche -kirkon kattokupolista Sveitsin Oltenista.
Kupolin keskellä olevan tekstin perusteella voidaan uskoa, että luojamme persoonanimi on tässä kirkossa kävijöille tutumpi, kuin keskimäärin suomalaiselle kirkkokansalle.
 
Kuhmoisten kirkkoa korjattaessa, paikallinen sanomalehti uutisoi keskeltä alttariseinää löytyneestä, isokokoisin kirjaimin kirjoitetusta Jehova-sanasta. Kirkkovaltuuston päätöksellä tuo seinämaalaus peitettiin paneloinnilla.
 
Monet muutkaan kirkolliset tahot eivät näköjään omaa luojamme persoonanimen esilläpitoon tarvittavaa henkistä kypsyyttä – kirkkoherra Sammeli Juntunen EI suinkaan ole yksinäinen susi.
Nimen omistajalla on hyvä syy ajatella noista ”paimenista” niin kuin hän aikoinaan ajatteli Jerusalemin profeetoista, joista jumalattomuus oli levinnyt koko maahan:
”Aikovatko he - - saattaa minun kansani UNHOTTAMAAN MINUN NIMENI - - Voi paimenia, jotka - - hajottavat minun laitumeni lampaat - - pidän huolen teidän pahain tekojenne rankaisemisesta, sanoo” Jehova. (Pyhä Raamattu v. 1933, Jer. 23: 1, 2, 15, 27).
Nimittäin, jos kirkko ei olisi tehnyt pahojaan piilottamalla tuon nimen, herra-sanan taakse, Uusi kirkkoraamattu vuodelta 1992 kannustaisi heitäkin toimimaan näin:
"Ylistäkää Jehovaa, kuninkaat ja kansat, ruhtinaat ja kaikki maan mahtimiehet, nuorukaiset ja neidot, vanhat ja nuoret!
YLISTÄKÖÖT NÄMÄ KAIKKI JEHOVAN NIMEÄ, sillä hänen nimensä yksin on ylhäinen, hänen mahtinsa ulottuu yli taivaan ja maan". (Ps. 148: 11-13).
Nimen tunteminen ja sen käyttäminen ovat selvästi tärkeitä asioita Jehovan omasta mielestä. On ymmärrettävää, että hän ei ole pitänyt israelilaisten ”uskonoppineiden” laatimasta nimensä lausumiskiellosta, joka lopulta johti nimen lausumistavan unohtumiseen.
Israelilaiset sentään kuitenkin säilyttivät nimen pyhissä kirjoituksissaan. Kristikunta on mennyt pahuudessa paljon pidemmälle, poistamalla sen Raamatusta lähes kokonaan.
Jopa Moosekselle antamiensa laintaulujen kohtaan, jonka tunnemme ”toisena käskynä” ja jossa hän varoittaa nimensä TURHASTA käyttämisestä, Jehova on OMALLA SORMELLAAN kirjoittanut nimensä KAKSI kertaa: ” Älä turhaan lausu JEHOVAN, sinun Jumalasi, nimeä, sillä JEHOVA ei jätä rankaisematta sitä, joka hänen nimensä turhaan lausuu” (2. Moos. 20:7; 31:18).
Jehovan itsensä antaman esimerkin mukaisesti hänen nimeään EI ole tarkoitettu piilotettavaksi, vaan sen on tarkoitus olla esillä kaikissa tarpeellisissa asiayhteyksissä.
Ketähän nimi ”Gesù” mahtaa tarkoittaa? Se on vapahtajamme persoonanimi italiaksi. Esperantoksi hän on ”Jesuo”, puolaksi ”Jezus”, ruotsiksi ”Jesus”, latinaksi ”Iesus” ja kreikaksi ”Iisoús”.
Mikään noistakaan vaihtoehdoista vielä tuskin kuvaa AIVAN TÄSMÄLLISESTI sitä nimeä, jolla Marian esikoispoikaa huudeltiin hänen kadottuaan vanhemmiltansa (Luuk. 2: 43-46).
Siihen ei pysty edes sen suomenkielinen Jeesus-vastine. Aivan yhtä paljon oikein tai väärin olisivat esimerkiksi muodot ”Jesua” tai ”Jehosua”.
Sama epävarmuus pätee myös muiden raamatullisten nimien kohdalla. Useimmat nimet muuttuvat jossain määrin siirrettäessä niitä kielestä toiseen. Se ei kuitenkaan ole este noiden henkilöiden nimeämiseksi myös suomenkielellä.
Meillä EI ole mitään syytä luopua kutsumasta vapahtajaamme suomenkielisellä nimellä Jeesus, vain siksi, että emme osaa lausua hänen nimeään SAMALLA TAVALLA, kuin sen lausui noin 2000 vuotta sitten hänen äitinsä, jonka puolestaan tunnemme kielessämme nimellä Maria.
Nimikiistelyä tärkeämpää on kutsua luojaamme nimeltä ja käyttää pelkästään HÄNEN yksityiseksi persoonanimeksi helposti tunnistettavaa nimeä.
Sellaista nimeä jota ei ole kenelläkään muulla ja siinä muodossa jolla hänet YLEISIMMIN KUSSAKIN KIELESSÄ tunnetaan.
Peruste tähän käytäntöön ilmenee näistä sanoista, jotka luoja totesi Moosekselle; ”tämä on MINUN NIMENI IANKAIKKISESTI (ikuisesti), ja NÄIN MINUA KUTSUTTAKOON SUKUPOLVESTA SUKUPOLVEEN” (2. Moos. 3: 15).
Raamatun lukemiseen saa merkittävästi lisää syvyyttä, kun lukiessaan MAISTELEE TEKSTIÄ sijoittamalla luojan persoonanimen niihin kohtiin joihin se HERRA-sanan paikalle kuuluu.
Seuraavana on muutamia oivallisia esimerkkejä kirkkoraamattujen jakeista, luojastamme yleisimmin kielessämme käytetyllä persoonanimen muodolla hiottuina.
 
Uusi kirkkoraamattu v. 1992, Ps. 83: 19.
”Vielä he tietävät, että sinä olet JEHOVA, AINOA JUMALA, MAAILMAN VALTIAS”.
 
 
Pyhä Raamattu v. 1933, Jes. 12: 4.
”Ja sinä päivänä te sanotte: ’Kiittäkää Jehovaa, JULISTAKAA HÄNEN NIMEÄNSÄ, - - tunnustakaa, että hänen nimensä on korkea’.”
 
 
Pyhä Raamattu v. 1933, Miika 4: 5.
”Sillä kaikki kansat vaeltavat jumalansa nimessä kukin, mutta ME VAELLAMME JEHOVAN, MEIDÄN JUMALAMME, NIMESSÄ aina ja iankaikkisesti”.
 
 
Pyhä Raamattu v. 1933, Jes. 43: 10.
”Te olette minun TODISTAJANI, sanoo Jehova, minun PALVELIJANI, JONKA MINÄ OLEN VALINNUT”.
 
 
Uusi kirkkoraamattu v. 1992, Ps. 71: 5.
”Sinä olet minun toivoni, Herra, JEHOVA, minun TURVANI NUORUUDESTA ASTI”.
 
 
Pyhä Raamattu v. 1933, Jes. 43: 11.
”Minä, minä olen Jehova, EIKÄ OLE MUUTA PELASTAJAA, KUIN MINÄ”.
 
 
Pyhä Raamattu v. 1933, Joel. 2: 32.
”Ja jokainen, joka huutaa avuksi JEHOVAN NIMEÄ, pelastuu”.
 
 
Uusi kirkkoraamattu v. 1992, Ps. 144: 15.
”Onnellinen se kansa, jonka käy näin hyvin, ONNELLINEN SE KANSA, JONKA JUMALA ON JEHOVA!”.
 
 
Pyhä Raamattu v. 1933, Ps. 37: 9.
”Sillä pahat hävitetään, mutta JOTKA JEHOVAA ODOTTAVAT, NE PERIVÄT MAAN”.
 
Raamattua lukiessa luojan persoonanimeä ei kuitenkaan kuulu laittaa kaikkien Raamatussa esiintyvien herra-sanojen tilalle, vaan vain niihin kohtiin joissa väärämieliset kääntäjät ovat pimittäneet tetragrammin herra-sanalla.
Olisi todella ikävää, jos Raamatun ymmärryksemme olisi väärämielisten ja vilpillisten (San. 3: 32) raamatunkääntäjien armoilla, jotka vieroksuvat luojamme persoonanimeä.
Tilanne korjaantuu, kun lukee sellaista käännöstä jossa tuo selvitystyö on jo tehty – OIKEAMIELISTEN kääntäjien toimesta.
Sellainen käännös on Pyhän Raamatun Uuden maailman käännös.
Aihetta on käsitelty myös mm. Itä-Savo -lehdessä. Luojamme on tosin siinä määrin globaali olento, että hän tuntee nimensä myös muiden hiippakuntien alueilla.
Toista Mooseksen kirjaa vuoden 1642 Raamatusta pääsee selaamaan Kansalliskirjaston Aarteet -kokoelmasta.
Sieltä avautuvasta pdf-tiedostosta klikataan 5 sivua eteenpäin, jolloin päästään Raamatussa sivulle 34, josta tuolla aiemmin olevan, raamatuntekstiä sisältävän valokuvan rajaus on tehty.
 
 
 
 
© maalaispastori Kiminkinen